8. kesäkuuta 2013

Synnytyskertomus

Varoitus, piiiitkä teksti! ;)

Lueskelin tässä blogeista erilaisia synnytyskertomuksia, ja tuli välillä kyyneleet silmiin kun alko muistelemaan meidän pojan syntymää, että päätin sitten alkaa ihan kunnolla sitä muistelemaan, ja ajattelin kirjottaa sen tänne! :) jos vielä muistan mitään..

Laskettu aika oli 10.6.2012, ja olin tottakai varautunu siihen, että yli menee. Joka ilta juteltiin masulle, että alappas jo tulla sieltä, iskä ja äiskä on aika kärsimättömiä jo! Ei ollut ollenkaan mitään tuntemuksia, että synnytys ois lähellä, kunnes sitten..

40+1

17. päivä sunnuntaina käytiin miehen kanssa RAX:issa läskeilemässä, ja kotimatkalla autossa tuntu, että nyt kyllä tuli aika paljon syötyä, mahaa alko vääntämään ja tuntu että kohta tulee housuun, äkkiä kotiin!! Kotona sitten muistin lukeneeni, että monilla keho tyhjentää suoliston ennen synnytystä valmiiksi, ja vessassa tuliki istuttua koko ilta, hymyillen tietenkin kokoajan, "jee nyt se alkaa!!". Käytiin vielä saunassa ja lämpimässä suihkussa illalla, vielä lisää vauhtia antamassa..

No, ei kumminkaan supistellut vielä yhtään, ja yön sainkin nukuttua hyvin, kunnes sitten aamulla 7 aikaan heräsin supistuksiin. Ne oli heti jo aika kipeitä, mutta olin niin mielissään, ja herätin miehen heti. Siinä sitten vähän aikaa oltiin että mitäs nyt, kunnes tuli lisää kipeitä supistuksia. Soitin heti ensimmäisenä tietenki äitille, joka sano että soita sairaalaan ja kysy neuvoa. No, soitin sinne, ja käski tulemaan sitten kun ei enää kotona pysty olemaan.

Kävin vielä lämpimässä suihkussa, ja vähän se helpottikin. Siinä 12 asti kävelin ja konttasin ympäri asuntoa, supistukset alko olemaan jo tosi kipeitä.
Lähettiin sitten ajamaan sairaalaan, jonne oli matkaa ehkä 5 km. Matkalla autossa supistukset loppu, ja toivoin, että "alkaispa nyt uuestaan, ettei tartte  kotia mennä takas!". Heti kun ne taas alko, toivoin tietenki että loppuis jo..

Sairaalassa otettiin siihen käyrille, ja muistaakseni en ollut vielä yhtään auki. Siinä katsottiin supistuksien väliä, jotka tuli 5-15 minuutin välein, välillä meni kauemminkin. Harmitti, että pitääkö meidän nyt lähteä kotiin.. Kätilö ei kumminkaan päästänyt, koska vauvan sydänäänet oli jotenkin huonot, tai en muista mikä siinä oli, mutta kumminki, että niitä pitää tarkkailla, ei voi lähteä kotiin. Päästiin sitten sinne osastolle odottelemaan.

Siellä pistettiin jotain lääkettä käteen, joka kuulemma ois helpottanu supistuksia. Mutta eipä vaikuttanu, kohta supistuksia tuli säännöllisesti, muistaakseni 3 minuutin välein, ja kipeesti.

Illalla 19 aikaan mentiin synnytyssaliin. Kätilö kysyi että haluatko epiduraalin, no tottakai! Ennen sitä kumminkin kokeilin ilokaasua, josta tuli vaan tosi huono olo eikä vaikuttanut yhtään. N. klo 22 aikaan sain vihdoin ja viimein sen epiduraalin. 

Lääkäri sanoi siinä, että "kolmannen supistuksen jälkeen pitäs alkaa vaikuttamaan."
Kätilö kysy, että "tunsitko tuon supistuksen?"(katso sen siitä käyrältä)
En tuntenut mitään, heti alko vaikuttamaan! Se olo oli jotain niin ihanaa. Tuli ihanan lämmin olo, supistukset ei tuntunu missään. Nukahdinki siinä pariksi tunniksi, mies myös. 12 aikaan yöllä heräsin, kun joku kätilö tuli tarkistamaan tilanteen, ja kun supistukset oli vähentynyt, annettiin mulle oksitosiini(?)-tippoja, jotka vauhdittais niitä.

Siinä sitten oltiin miehen kanssa, ja yhtäkkiä ne laitteet siinä vieressä alko piippaamaan. Katottiin toisia, että mitä nyt tapahtuu. Mietittiin, että pitäskö soittaa tota kello, mutta ei ehditty, kun huoneeseen tuli 2 lääkäriä ja 2 kätilöä. 

Samantien kaikki oli mun kimpussa. Yks käänsi mut kontalleen, yks alkoi laittamaan happiletkua nenään, yks yritti ottaa verta multa kädestä, ja yks otti vauvalta päästä jonku näytteen. Lääkäri sano miehellä, että "valmistauduppa, nyt lähetään leikkaukseen."

Siinä vaiheessa aloin itkeä, että kertokaa mitä tapahtuu, en halua leikkaukseen, mitä mun vauvalle tapahtuu!?

Kätilöt lähti viemään sitä vauvasta otettua näytettä johonki, muistaakseni vauvan happi-arvot piti selvittää. Hetken päästä ne tuli takas, ja sano että kaikki hyvin. HUH! Onneksi selvittiin säikähdyksellä, ei ehkä mikään paha juttu ollut, mutta me säikähettiin tosi paljon!

Sen jälkeen en muista kunnolla mitään, jossain välissä puhkaistiin kalvot, ja puoli 2 yöllä piti aloittaa ponnistaminen. Siitäkään en muista kunnolla mitään. Jossain välissä menin panikkiin, kun mitään ei tapahtunut ja voimat oli lopussa.

Jossain välissä kysyin kätilöltä ihan hermona: "sano nyt, mitä mun pitää nyt tehä?!"
Kätilö vastas: "Ei mitään enää, poika syntyi!" Klo 1.57, 19.6.2012
Jokainen äiti tietää sen, että sitä tunnetta ei voi millään kuvailla, ei millään. Maailman paras hetki ja tunne maailmassa<3.

Mies kuiskas mulle "sää teit sen rakas". :')

Poika ei ensin edes itkenyt. Ensin siltä imettiin hengitystiet tyhjäksi, ja sen jälkeen laitettiin mun rinnan päälle. Siinä se silmät kirkkaina tuijotti meitä, ja me tuijotettiin takas. Meidän pieni perhe, ensimmäistä kertaa yhessä.

Kätilöt halus pojan parkasevan. Poika nostettiinki pois mun päältä, ja heti kun joutu pois siitä, niin alko itkemään ihana!

Sen jälkeen mua siinä paikkailtiin, ja mies yhessä kätilön kanssa pesi pojan, mittas, laitto vaipan ja kapalon. Siinä ne yhessä touhus, kätilö mittas poikaa ja mies kirjotti tietoja ylös :'D 3965 g, 51cm.

Ikää alle 1h :)

Sen jälkeen poika tuotiin siihen rinnalle, ja alkoi syömään. 

[Ei imetyksestä sen enempää. Voisin kirjottaa paljonkin siitä. Se oli tosi hankalaa ja vaikeaa alussa! "Inhosin" sitä melkeen siellä sairaalassa, kun ei se meinannut onnistua. No, kyllä se onneksi lopulta onnistui 6-7kk.]

Aamuyöllä, kun oltiin saatu miehen kanssa sairaalaan tarjoamat perinteiset kahvit(no, kaakaota ja leipää ynnä muuta, maistu niin hyvälle sen urakan jälkeen!), meidät vietiin sitten osastolle. Huoneen ovella miehelle sanottiin, että läheppäs siitä kotia, tänne ei saa tulla nyt yöllä. Mun piti sitten yksin mennä sinne huoneeseen. Kätilö jätti mut vaan siihen sängyn viereen, ja laski pojan vauvan sänkyyn.

Meinas vaan naurattaa ja itkettää se tilanne, kun yksin jätetään parin tunnin ikäisen vauvan kanssa huoneeseen, enhän mä tiedä mitä mun pitäs tehä! Millon taas syöttää, millon vaihtaa vaippa, pittääkö sille laittaa vaatteet päälle jne.

Onneksi sinne kohta tuli joku kätilö, joka otti pojan hoiteisiinsa, vaihto vaipan ja vaatteet, anto pullosta ruokaa kun ei se minulta itseltä onnistunut.. Se oli kyllä ihanaa siellä olossa, kun poika ei kertaakaan itkenyt. Ei edes sillon, kun jalasta otettiin verikokeita, 2 kertaa päivässä. 

Kävin aina yöllä vaihtamassa vaipan "muiden hoitohuoneessa". Semmosessa, mikä oli kaukana meidän huoneesta(huoneessa oli siis 2 muutakin äitiä ja lasta), että jos poika itkee ja en saa sitä rauhotettua, niin kukaan ei tiedä että kenen vauva se on :D 
Turha pelko, ei tuo onneksi itkenyt siellä! Eikä kyllä kotonakaan..

Mies taas oli siellä joka päivä 12-19. Illat oli ihan kauheita, kun mies lähti kotiin. Varsinkin torstaina. Olin jo siinä toivossa, että tänään päästään kotiin, niin ei. Pojalla oli bilirubiinit koholla, ja niitä piti jäädä seurailemaan. Voi sitä itkun määrää.. Hoitaja kirjoittikin sairaskertomukseen, että "normaali herkistyminen" ;)

Pari viikkoisena.

Kotiin päästiin sitten perjantaina. Olihan se outoa ja ihanaa ja jännittävää olla kotona perheenä! :) <3

Kaikkien "miinuspuolien" kanssakin, tämä on kyllä ollut parasta, mitä mun, ja meidän, elämässä on tapahtunut <3. 

Love you, love you, love you!!!! <3<3<3

Kiva jos jaksoit lukea tänne asti :)

Ps. Ja hei, kommenttejakin saa jättää, mää nään että täällä käy ihmisiä ;)

14 kommenttia:

  1. <3 itelläki niiin ihana kokemus että haluaisin elää uudestaa sen päivän <3 -s

    VastaaPoista
  2. Ai että, pitäskö munki jakaa mun tarina ;). Tuli niin ikävä omaa synnytystä,vaikka se oli ihan kamala. hitsit nä en saanu kokeilla ilokaasua :D. Tuo on niin tuttua että aluksi oli ihan paniikissa että mitä nyt. Me onneksi mentii sairaalaa puol 3 yöllä ja päästii heti saliin ja poika synty 10.32 aamulla nii mies sai olla koko ajan siellä :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäs! ;) no et oo jääny kyllä mistään paitsi :D no kiva ku meni muute noin nopiaa, oliko muute l kokoajan siis siellä osastolla ku olitte sen jälkeen? Täällä oli ankia ku oli ne vierailuajat vaan, ei saanu olla kokoajan, eikä saatu ees perhehuonetta..

      Poista
    2. En taida kehata kirjottaa. :D Oli kyllä ihana kun ei tarttenu sen kauemmin kestää niitä kipuja :D. Kun olin jo monta cm auki ku mentii sairaalaa ja mulla muuten meni veet jo kotona osaksi... MUTTA, ponnistin yli tunnin.... Ja olin puolikuollu ja pyörryin monta kertaa kun nousin ekan kerran siitä pleissiltä missä synnytin. :(. Menetin niin paljo verta yms että ei puhettakaa että olisin voinu kävellä synnytyksen jälkee suikhuu niinkö moni pystyy :D Oli se koko päivän, illalla myöhään lähti kotiin, ja saatiin seuraaviksi öiksi perhehuone ja viimenen yö olin sitte taas yksin yön :).

      Poista
    3. Hyi että, yli tunnin, musta se puol tuntiaki kuulosti kauheelta..:D emmääkään muistaakseni ees käyny suihkussa, ku vasta siellä osastolla, ne pesi mut siinä sängyllä :D

      Poista
  3. Olipa kiva kertomus, oli kiva lukee tätä. :)

    VastaaPoista
  4. Maailman paras ja kauhein kokemus ;) <3 ei sitä enään onneks muista niitä kipuja mitä ne oli..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niihän se on<3 ja niin, ne kivut kyllä unohtaa samantien, ainaki sillä hetkellä, mutta sitten palaa taas mieleen vähän ajan päästä.. :D + se epämiellyttävä olo kokoajan kun ei kunnolla voinu kävellä tai istua :D

      Poista
  5. Osaat tosi hyvin kirjottaa! Oon pitkään jo seurannut sun blogia ja oli kyllä ihana kertomus :)

    VastaaPoista
  6. Sairaaloiden resurssit ei mitenkään riitä takaamaan perhehuonetta kaikille. Lisäksi synnyttäneiden osastoilla useat äideistä ovat monisynnyttäjiä,eivät siis ensikertalaisia,joten miehellä on kotona hoidettavana edellisiäkin lapsia ja siten sairaalassa "oleilu" ei etes onnistuisi koko päivää kuin ensimmäisen lapsensa saaneilta isiltä. Hyvä niin,melko rauhatonta olisi toipumienn ja palautuminen urakasta,jos esimerkiksi kolmen hengen huoneessa oleskelisi miehenköriläitä aamusta iltaan kolme kappaletta...-mahdolliset vierailevat vauvojen sisarukset vielä siihen päälle. Kotona sitä ehtii sitten vauvaa paijata ja perheenä tutustella -sairaalassa vähän vain kurkataan uutta tulokasta. ;) Ystävyydellä tämä pointti. Nimin. Seitsemän kertaa tuon elämän tähtihetken kokenut...

    VastaaPoista
  7. Eihän niitä riitäkkään. Tuolloin siellä oli äiti ja isä, joille oli syntynyt kaksoset. Että en mä sitä niiltä olis pois vienytkään.

    Meillä kaikilla kolmella oli ne miehet melkeenpä aamusta iltaan, 12-19, eikä ketään häirinnyt se :).

    Ja perhehuone olis siksi ollut kiva, kun tunsin olon niin avuttomaksi aina illalla, että enmää pärjää tämän kanssa yksin :-D no, hyvin pärjäsin.

    Juu ei se mitään ;)

    VastaaPoista

KIITOS KOMMENTISTASI <3